”Miksi ihmeessä haluatte mennä sinne?” ihmetteli hotellin virkailija, kun kysyimme häneltä neuvoa Pasir Kalong -rannalle pääsyyn.
”Eihän siellä ole ketään eikä mitään!”
Juuri siksi me sinne halusimmekin. Autiorannan juju on luonnollisesti juuri siinä, ettei siellä ole ketään eikä mitään.
Olimme Redangilla, pienellä saarella Malesian itärannikon tuntumassa. Kyseiselle biitsille pääsi saaren päärannalta kävellen tunnissa. Kun saavuimme rannalle aamupäivällä, pitkä hietikko oli typötyhjä. Hiekka oli valkoista ja hienoa kuin perunajauho, ja hyvin hitaasti syvenevä meri kirkasta ja turkoosia kuin uima-altaassa.
Hietikon takana alkoi läpipääsemätön vehreys, joka nousi taaempana korkeiksi kukkuloiksi. Rantaa kutsutaan Turtle Beachiksi, hyvästä syystä – tuonakin päivänä siellä pääsi snorklailemaan merikilpikonnien kanssa.
Ranta näytti idylliseltä, haaveiden toteutumalta. Ensimmäisen tunnin olinkin olooni täysin tyytyväinen, mutta sitten tuli mieleeni, ettei kylmä juoma olisi lainkaan pahitteeksi. Ja tuoreet hedelmät. Voisikohan joku jostain tuoda?
Joskus keskipäivän tienoilla, mussuttaessani laukussa murentuneita keksejä, aloin haaveilla siitä, että eteeni ilmestyisi yhtäkkiä pöytä ja kauniisti tarjoiltu lounas. Aterian päälle saisin erinomaisen kupillisen espressoa – sitäpä olisikin ihana siemailla riippukeinussa, joka niin ikään olisi ilmestynyt lähipuiden väliin kuin taikaiskusta.
Aurinko paistoi kohtisuoraan kirkkaan siniseltä taivaalta ja kahden maissa rannalla alkoi olla todella, todella kuuma. Tuulenvirissä kahisevien palmunlehtien suhina oli musiikkia korville, mutta ne eivät antaneet kovinkaan hyvää suojaa. Kunnon varjo ei olisi ollut pahitteeksi.
Iholla alkoi olla monta kerrosta aurinkovoidetta, suolaa ja hiekkaa. Olisipa suihku! Vessaan olisi pitänyt päästä jo ajat sitten.
Nälkä yltyi, kuumuus uuvutti. Paluumatka houkutteli yhä vähemmän. Miksi viidakkopolun pitää olla niin pitkä? Tunnin sijaan vartti riittäisi. Siinä pääsisi jo tunnelmaan – muistaisi, miten viidakossa ei astella nautiskellen tasamaata, vaan rämmitään ylös ja alas, liukastellaan märillä juurilla, kivillä ja lehdillä, ja roikutaan oksista. Vartissa ei ehkä tulisi vielä ihan tajuton hiki.
Tai entäpä, jos paluumatkaa ei tarvitsisi ollakaan, jos voisikin jäädä rannalle. Ensin jostakin voisi ilmestyä hieroja. Ei missään nimessä urheiluhierontaa, vaan jotain rentouttavaa ja miellyttävää. Sitten, illan tullen, rannan sijainti voisi ehkä muuttua niin, että sieltä näkisi suoraan auringonlaskuun.
Joku voisi tuoda tarjolle herkullisen aperitiivibuffetin kuohuviinin kera, ja laittaa taustalle soimaan chill out -musiikkia. Kaiken viimeistelisi viihtyisä bungalow, esimerkiksi meren päällä, jonne voisi lopulta hipsiä nukkumaan.
Autioranta, jossa ei ole ketään eikä mitään, on todella ihana ajatus. Mutta se on vähän pielessä.
Pieniä mukavuuksia voisi nimittäin olla.
Silti autiorannan pitäisi pysyä autiorantana.
Matkailijan paradoksi?
PS. Voit lukea Redang-faktoja ja fiilistelyä tarkemmin täältä.